Tuskaista voimaa!

Huhut konservatiivisen ja aidon thrash metallin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Helsinkiläinen Malicious Death on elävä esimerkki tyylisuunnan elinvoimaisuudesta
myös täällä meidän tuhansien järvien maassamme. Levy War and Power pitäisi olla tämän tullessa julki jo saatavilla. Oulun Jalometalliin eksyneet etelän vetelät
saatiin jallitettua pienimuotoiseen kuulusteluun heti loistavasti sujuneen keikan jälkeen.

Haastattelun vähemmän vakavamielisissä alkutohinoissa tuli selväksi esimerkiksi bändin miesten keskimääräinen sukukalleuksien pituus sekä se, että bändi myöntää olevansa mitä luultavimmin homoidoli. Thrash metallin paulakoivuniemeksi bändi ei silti myönny, vaan isänmaallinen Katri Helena kuulostaa paremmalta. Tällaisiahan ei lehteemme voi
painaa, joten mennään itse asiaan. Backstagelle on kokoontunut seuraksemme koko bändi, joskin pääosin äänessä ovat basisti Bilibaldus, laulaja Redjesus ja kitaristi Obadio. Klassikko ”miltä nyt tuntuu” avaa pelin.
– Oikeastaan ihan helvetin hyvältä, Bilibaldus kertoo.
– Pelotti kyllä helvetisti ennen keikkaa, kun on ollut tuon äänen kanssa vähän ongelmia, Redjesus ehtii lisäämään.
Redjesusin ääni kumminkin kesti rääkin, ja keikasta jäi hyvä maku. Oulussa bändi oli nyt ensimmäistä kertaa, mutta toivottavasti pohjolassa riittää kysyntää vielä toistekin.
– Olihan se hienoa tulla tänne ja suoraan Jalometalliin, Bilibaldus kehuu ylpeänä.
– Kyllä keikalla oli ilo katsoa sitä eturiviä, taakse ei uskaltanut katsoakaan, kun oli niin paljon jengiä. Kyllä siellä takarivissäkin hymyiltiin ja osoiteltiin sormella, Obadio myhäilee.
– Jopa keskisormella, Bilibaldus nauraa ja jatkaa:
– Aina jos herättää jotain kritiikkiä niin se on hyvä, oli se sitten positiivista tai huonoa.
Bändi oli pienellä minirundilla, jonka viimeinen keikka oli Jalometallissa. Seuraavan kerran bändi nähdään lauteilla vasta, kun levy on saatu kunnialla kauppaan.
– Tämä oli periaatteessa levynjulkaisukiertue ilman levyä, Obadio tuskailee.
Muutaman päivän tai edes viikon viivästys ei varmaan enää juuri tunnu missään, kun levy on nauhoitettu jo vuoden 2004 marraskuussa, ja liki levyllinen uutta materiaaliakin on jo valmiina.
– Olemme valinneet tähän livesettiin kaikki mukavimmat soittobiisit, mutta meille ne eivät ole enää mitään uutukaisia, Obadio jatkaa.
Aivan uusi ralli Thrash ’till Death kumminkin vedettiin myös oululaisyleisön iloksi. Viisu oli sen verran tuore, että Redjesus joutui lunttaamaan sanoja lapulta.
– Pakko oli. En ollut vetänyt koko biisiä kuin joku kolme neljä kertaa ennen tätä.
– Jokaisella bändillä pitää olla biisit nimeltä Thrash ’till Death, Antichrist ja Tormentor,
ja meillä on nyt ne kaikki, hehkuttaa Obadio.
Turhasta omaperäisyydestä bändiä ei voi siis syyttää, vaan hommaa tehdään kaikkien perinteen sääntöjen mukaan.
– Siitä me lähdimme, että tehdään, mitä haluamme itse kuunnella. Thrash on parasta musiikkia, Bilibaldus kertoo totuuden.
– On tässä uudella levyllä jotain omaakin: speed ja thrash metallin sekoitus, mitä ei kovin moni nykyään tee, Obadio miettii.
– Jäänyt vähemmäksi se german thrash metal holocaust.
– Ja on siinä mukavasti Motörheadiakin joukossa, Redjesus heittää väliin.
Varsinkin nimibiisi War And Power uudelta levyltä sisältää niin Motörhead- kuin aikkapa Voïvod- ja Metallican Kill ’em All -tyylistä meininkiä.
– Kai tähänkin pitää heittää se paras kommentti musiikistamme. Eräässä ensimmäisen levyn arvostelussa sanottiin, että meillä yhdistyy Sepulturan ja Slayerin paskimmat puolet. Saatanan hyvin sanottu, Obadio innostuu.
– Arvostelijan kannalta varmaan huono juttu, mutta meidän kannalta helvetin hyvä, Bilibaldus jatkaa.
Sepulturan Troops of Doomia ja levyn Dead Marching -biisin erästä riffiä verratessa ei voi kuin huomata suuren yhtäläisyyden, joka on kumminkin bändin mukaan tahaton.
– Max Cavalerahan sen on tehnyt, Redjesus vitsailee.
– Maxihan tosiaan kävi treeneissä. No ei, kyllä se tahaton on. Sitä vaan miettii, että tähän kohtaa sopisi tällainen ja sitten soitellaan, kunnes joku muu tulee treeneihin ja sanoo ”tämähän on suoraan Kreatorin riffi”, Bilibaldus huokaa.
– Jos joku on tehnyt saatanan hyvä riffin, niin voihan sen ottaa uusiokäyttöön, bändi
kailottaa liki yhteen ääneen.

Malicious death, hyvä biisi!

Thrash ’till death -kipaleen sanoitukset vilisevät vanhoja thrash-legendoja, mutta uomalaisia thrash-ryhmiä miehet eivät mukaan saaneet mahdutettua. Suomalaisia kunnioitetaan kumminkin jo bändin nimessä, joka tulee Necromancerin biisistä.
– Kun olimme Lepakon pihalla aikoinaan, niin Rytmihäiriön ja Forca Macabran Otto tuli ja otti rinnuksista kiinni huutaen ”Malicious Death, Malicious Death, hyvä biisi!”. Kun sitten myöhemmin treenailtiin ja mietittiin bändin nimeä, tämä tapaus tuli mieleen. Vitun hyvä bändin nimi, kaikki kohdillaan, Bilibaldus valaisee historiaa.
Levy on viivästynyt ikävästi, mutta bändi ei ole vielä sentään aivan tuskastunut. Tässäkin tapauksessa varmaan kiitos seisoo lopussa.
– Ensimmäinen levy julkaistiin itse, ja se oli saman tien ulos. Olemme toki kiitollisia evydiilistä ja jaksamme odottaa, Obadio kertoo.
– Ainakin puheissa levy-yhtiö on tehnyt paljon meidän eteen, katsotaan sitten mikä on todellisuus, Bilibaldus mietiskelee.
Debyyttialbumi Devilization pistettiin rohkeasti ulos pelkästään vinyylinä. Ratkaisua ei kumminkaan kaduta lainkaan. Obadio kiteyttää bändin yhteiset tunnot:
– Se oli tosi hyvä idea. Siinä oli kolmensadan kappaleen painos, ja itse asiassa meillä on sitä vieläkin jäljellä.
– Omat on saatu kumminkin takaisin. Ei tätä rahan takia ole silti koskaan tehty, Bilibaldus vakuuttaa ja Redjesus muistaa vielä mainostaa, että levyä voi tilata vieläkin kotisivujen kautta, joten hopi hopi vain vinyyliharvinaisuus äkkiä parempaan kotiin.
– Saksassa painettiin, ja kalliiksihan se tuli. Jos kaikki natsaa, niin seuraava levy tulee olemaan tosin vielä kalliimpi, Bilibaldus toteaa arvoituksellisesti.
– Oman täyspitkän vinyylin saaminen käteen on unelma meille kaikille. Olimme tuossa vaiheessa saavuttaneet enemmän kuin koskaan uskalsimme toivoa.
Kehitystä on tapahtunut tuonkin jälkeen, ja bändi pääsee heittämään keikkaa jo hieman isommissa paikoissa kuin pienenpienessä Helsingin Factoryssä. Ennen ne harvat uudet naamat yleisöstään bongannut bändi sai jo Jalometallissa esiintyä aivan tuoreelle yleisölle, ja jatkoa on varmasti luvassa. Aivan vielä eivät Wackenin portit avautuneet, vaikka promo lähti sinnekin.
Suhteillahan se kauan odotettu diili lopulta sitten tuli. Maple Crossin Järkän levy-yhtiö Verikauha riensi hätiin.
– Tunnetaan Maplen Crossin jätkiä jonkun verran. Tapasimme heidät Karjaan keikan yhteydessä. Sen jälkeen olemme pitäneet yhteyttä Järkän kanssa. Mikäs siinä, jos miehellä on levy-yhtiö ja haluaa tehdä kulttuuriteon, Bilibaldus tarinoi, ja Obadio jatkaa:
– Lähetettiin tuota levyä varmaan parikymmentä ympäri maailmaa, Roadrunnerille, Mausoleumille ja niin edelleen. Ihan huvittelumielessäkin osittain katsottiin, mistä tulisi vastaus.
– Pienemmillä lafkoilla oli usein ongelmana, ettei ole rahaa, Bilibaldus muistelee.
– Joillekin taas linja oli liian rankka, Redjesus tuhahtaa.
Diilittömässä tilanteessa on kumminkin puolensa. Kukaan ei tule määräilemään studiovaiheessa. Bilibaldus on kumminkin jo ehtinyt kuulemaan kritiikkiäkin.
– Saa pitää ohjat omissa käsissä. Tuli kumminkin jo hyvää kommenttia entiseltä Maplen rumpalilta Akilta. Levyämme miksasi kitaristi kautta basisti, joten kitara ja basso ovat pinnalla. Eli hänestä rummut eivät kuulu tarpeeksi. Kaikki ovat kumminkin kehuneet
biisejä, riffit ovat hyviä.
Riffien laatu on myös syy, miksi bändin mielestä jokaisen Miasman lukijan tulisikin oitis käydä hakemassa levy omaksi.
– Maailman parhaat riffit, Obadio vannoo ja Bilibaldus jatkaa: Riffejäkään ei ole ripattu suoraan. Ei lähdetä sentään ikinä tekemään biisejä tyylillä ”Slayer on tehnyt tämän riffin, otetaanpa tämä, ja otetaan tuo toinen, ne sopivat hyvin yhteen”. Legion of Doom on
tehty esimerkiksi pitkälti jammailemalla, heittelemällä vain vapaasti ideoita. Välillä biisi lähtee käsistä, ja olemme olleet niinkin kuutamolla, että Marko (Redjesus - toim. huom.) on tullut kysymään, että mihin vittuun tähän voi edes laulaa. Riffiä riffin perään, hirveä
paahto päällä, mutta hyvä, että joku aina välillä herättää.
Vaikka bändissä on ripaus tervettä rokkaavuutta, millekään täysrokkilinjalle bändi ei ole sentään suuntamassa ihan heti.
– Ei ole käymässä niin, Redjesus lupaa.
– Nuo muutamat riffit ovat vaan kunnianosoituksia, Obadio vakuuttaa.
Ei ihme, sillä Obadio on soittanut kolmisen vuotta Dead Man’s Hand -nimisessä Motörhead-coverbändissä. Näin ollen riffejä syntyykin helposti.
– Kaikkihan me olemme Motörhead-faneja, Redjesus myöntää.
– Ei se ole niin paha, jos aina yksi biisi levyllä on rokkaava. Se antaa lisää väriä levylle, kun vähän poiketaan linjasta, Bilibaldus perustelee.

Thrashiä th:lla trendikkäästi

Nettifoorumeilla on käynnissä kiivas keskustelu thrash metallin nykyisestä tilasta, ja myös Bilibaldus on kantanut kortensa kekoon.
– Minun mielestä on hienoa, että nykynuoret pitävät huolta, että thrash on thrashiä. Ei mennä grindin puolelle, vaan pidetään se thrashinä. Toinen juttu on kirjoitusasu, eihän sitä miten vaan saa kirjoittaa. Voi veljet, eikä! Musiikkiahan tässä tehdään ja pidetään
hauskaa. Jokainen stressatkoon omista asioistaan, mutta kyllä me ollaan pitämässä hauskaa, eikä tämä juttu niin vakava ole.
Vaikka juuri nyt tuntuu olevan todella suosittua soittaa thrashiä, Malicious Death ehti tehdä päätöksensä parahiksi juuri ennen kuin kaikki halusivat soittaa dempattuja riffejä nopeasti.
– Muistan aloittaessamme bändiä uhonneemme, että elvytämme thrash-skenen, kun se oli niin kuiva, Bilibaldus muistelee.
– Ja olihan se kuiva silloin, mutta sitten se paukahti saman tien kun rupesimme soittamaan. Olemme diganneet thrashistä aina, ja aikaisemmissakin bändeissä soittaneet tällä tyylillä. Sattui vaan tämä tällaiseen saumaan, Obadio toteaa.
– Ei ole trendin mukana tultu, ja teemme tätä niin kauan kuin kykenemme. Kunnes kunto pettää, Bilibaldus uhoaa.
Thrash ’till death siis! Slaagiin kuoleminen lavalla saa vielä hyväksyviä nyökytyksiä, mutta Dimebagin kohtaloa kukaan ei sentään halua jakaa. Mutta jos Lemmy jaksaa, miksei siis Malicious Deathkin? Pikkuhiljaa kukoistava Suomen thrash-skene on synnyttänyt myös muita päteviä bändejä, joista suuri osa oli mukana Metal on Metal -kokoelmalla Malicious Deathin kanssa.
– Tuolla kokoelmalla oli meidän tyylisiä uusia bändejä, skenen kerma, Obadio kertoo.
– Kaikilla oli sama henki, vaikka jotkut kuten Flame ovatkin rankempaa tavaraa. Juttua tehdään omasta ilosta, eikä jonkun menestyksen takia, Bilibaldus ehtii vielä toteamaan, ennen kuin alamme lopetella haastattelua. Eli, onko parempi lyödä pää seinään vai
seinän läpi?
– Kumpikin sattuu aivan saatanasti, Obadio epäilee.
– Ei ole mennyt kyllä vielä koskaan läpi, Redjesus kertoo kokemuksistaan ennen loppukaneetteja, ennen kuin päästämme bändin ansaitulle huilihetkelle.
– Ostakaa Miasmaa, loistava lehti. Kiitokset kaikille Jalometallin keikalle vaivautuneille.

Haastattelu: Timo Hanhirova ja Jaakko Marttila / Miasma Magazine #10/2005